Huomaan usein vaipuvani epätoivoon vallitsevan tilanteen suhteen. Uutiset ovat olleet niin pitkään täynnä uhkakuvia koronan leviämisestä, rajoitusten tiukkenemisesta ja epävarmuuden kasvusta. Kurkkuani kuristaa, kun aamulla avaan sanomalehden. Hartiat lysähtävät ja olo tuntuu raskaalta. Huokailen ja laahustan eteenpäin. Periaatteessa minulla ei ole suurempaa hätää, mutta epätietoisuus kaiken jatkumisesta tuntuu rasittavalta. Ilmeisesti haluan hallita elämääni ja on vaikeaa sopeutua tähän epävarmuuteen. Tilanteeseen, jossa kukaan ei ole ennen ollut.
Väsymykseni keskellä päätin kirjata, mitä hyvää korona on saanut aikaiseksi. Onko se saanut, oli vahva epäilykseni?
Tällaisia ajatuksia huomasin mieleni sopukoissa olevan:
Korona on mobilisoinut koko ihmiskunnan yhteisen vihollisen vastaiseen taisteluun. Voimme suunnata taloutta elvyttäviä investointeja ilmastomyönteisiin kohteisiin. Näin luin eräästä julkaisusta Facebookissa. Ihminen on taas kerran osoittanut kekseliäisyyttä pakon edessä. Yhtenä esimerkkinä tästä on hetkessä sähköisen median vallannut live striimaus, joka palvelee rajoitusten vallitessa kulttuuri- liikunta- ja opetusalaa. Aplicossa, jossa työskentelen, tämä on viety huippuunsa. Olen kovasti nauttinut monta kertaa viikossa ohjatuista jumpista omassa työhuoneessa.
Erittäin mukava kokemus oli sukeltaa Espoon Kaupunginteatterin näytelmään ”Voi Luoja” kotisohvalla, Martti Suosalo ja Sanna-Kaisa Palo vierailivat luonamme.
Etätyö on löytänyt paikkansa. Paljon turhaa, luontoa rasittavaa matkustelua on jäänyt pois, kun Skype, Teams ja Zoom auttavat kokoontumaan yhteen. Näin matkakulut ja siihen käytetty aika on vähentynyt. Työntekijät Kirkkonummella ja Kajaanissa voivat tavata toisensa ilman, että kummankaan täytyy matkustaa.
Parhaassa tapauksessa koronakriisi vaikuttaa myös arvoihimme positiivisesti. Ehkä elämän tärkeimpiä asioita kuluttamisen sijaan onkin kohtuus, ystävät, lähimmäiset ja planeettamme hyvinvointi. Meidät suomalaiset on kuulemma vallannut toisen maailmansodan henki ”Kaveria ei jätetä”. Näin kauniisti totesi Heikki Hursti, joka vastaa varattomien ruokajakelusta. Yritykset ovat ottaneet häneen yhteyttä ja halunneet lahjoittaa ruokaa jaettavaksi. Moni uusi vapaaehtoinen on myös ilmoittautunut auttamaan jakelussa.
Kotimaisuus on myös nostanut päätään korkealle, mikä näkyy kotimaan matkailussa ja kesämökkien kysynnän kasvussa. Olemme oivaltaneet, että aina ei tarvitse mennä kauas kokeakseen suuria elämyksiä.
Perheet ovat olleet enemmän kotona ja yhdessä, jopa vanhat lautapelit on kaivettu esille ja huomattu viihdyttäviksi. Tämä kaikki tuntuu rauhoittaneen elämäämme.
Paljon harmia aiheuttanut etäkoulu yläasteella on meidän perheessämme saanut minun ja tyttärenpoikani välit lähenemään huomattavasti, kun olen auttanut häntä kotitehtävissä. Olen saanut sukeltaa 14-vuotiaan nuoren maailmaan ihan kuin vahingossa.
Voimme siis todeta, että ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin tapahtuisi.
Huomaan olevani hyvin skeptinen pääministerin viimeaikaisten lupausten suhteen rajoitusten purkamisesta. En halua pettyä enää. Nyt odotan varmaa päätöstä, että rajoituksia puretaan ja elämä palaa entiselleen tai mihin se nyt palaakaan?
Uskaltaisinko haaveilla tulevaisuudesta ilman jatkuvia rajoituksia? Millainen se olisi?
Työn suhteen toivon tietenkin, että kaikki ohjaustani kaipaavat asiakkaat tulisivat mukaan tunneille. Saisin taas ilman maskia ohjata heitä koskettaen ja rohkaisten lähietäisyydellä.
Oopperaa, kahvilaa, kyläilyä on valtava ikävä kuten varmasti meillä kaikilla. Pihamme terassikauden avajaiset jäi viime keväänä väliin, josko nyt saisimme kokoontua grillaamaan ja mölkkyä pelaamaan?
Huomaan, että monet itsestään selvyytenä pitämäni asiat ovat nousseet arvoon arvaamattomaan.
Nähtäväksi jää, millainen on maailmamme ensi syksynä.
Itse tunnen, että juuri nyt kaipaan kykyä laskeutua elämän virran vietäväksi. Korona on todella tehnyt näkyväksi minulle, miten kova olen suunnittelemaan ja kontrolloimaan tulevaisuutta. Tämä jatkuva suunnittelu on varmasti tyypillistä meille touhukkaille ihmisille. Saamme paljon aikaan, mutta välillä rasitumme, kun puskemme päätämme kallioon. Aina kun maltan hellittää ja luopua vaatimuksiksi muodostuneista suunnitelmista, oloni kevenee ja usko hyvään vahvistuu.
Jäädäänkö luottavaisena odottamaan pääministerin julistusta : ”Kokoontukaa ja iloitkaa yhdessä!”?
