Olen 20-vuotisen MP ohjaajan urani aikana oppinut, että mieli joutuu ensi turhautumaan, jotta keho oppisi jotain uutta. Ajattele esimerkiksi polkupyörällä ajamista.
Huomaan uudestaan ja uudestaan rohkaisevani asiakkaitani kohtaamaan ja hyväksymään ns. sokeat pisteet kehossa. Siis ne, mitkä eivät tunnu miltään. Se on yllättävän vaikeaa. Ei ole mukavaa huomata, että lihakseni eivät aktivoidu niin kuin ohjaaja ohjaa ja kaikki muut tuntuvat tekevän oikein.
”Tunnetko polvien nousevan?” ”Tunnetko liikkeen lantionpohjassa?” ”Huomaatko pakaran alaosan supistuvan?” Nämä esim. ovat hyvin yleisiä kysymyksiä Method Putkisto – MP Pilates tunneilla. Itse olen joutunut aikanaan jokaisen kohdalla toteamaan, että ”Ei tunnu missään”. Ja kokenut suurta turhautumista.
Silloin herää kysymys ”Kannattaako jatkaa?” ”Onko tämä mun juttu?”
Tähän samaan törmää muussakin kuin liikunnassa. Oikeastaan kaikessa, missä on asettanut jonkun tavoitteen ja se ei heti toteudu. Seuraa turhautuminen ja kysymys, jatkanko.
Tietokone aiheuttaa minulle usein syvän turhautumisen. Nämä blogit olivat yksi koitinkivi. Ilman poikani sinnikästä kannustusta ja mieheni jatkuvaa apua, en olisi ikinä saanut julkaisuta ensimmäistäkään kirjoitusta. Ongelmana ei ollut sisältö vaan tekninen toteutus. Ei ole helppoa mummolle tämä somemaailma!
Mikä saa jatkamaan vaikka kokee suurta turhautumista?
Tätä kysymystä pohdin, kun yritän rohkaista uutta asiakasta kestämään tuon turhautumisen. Kun muut osaavat ja itse kokee räpeltävänsä matollaan , eikä oikein ymmärrä, mitä pitäisi tehdä.
Olen tullut siihen tulokseen, että se on salaisuus, miksi toinen jatkaa, toinen luovuttaa.
Sisulla emme edisty mutta herkkyyttä ja pitkäjänteisyyttä tarvitsemme.
Uskon, että se, miten toimimme liikunnassa vaikuttaa kaikkeen muuhunkin elämään. Jos siinä olemme uskollisia vaikeuksista huolimatta , seisomme tavoitteidemme rinnalla myös muissa asioissa. Näin pitkäjänteisyytemme lisääntyy ja koemme onnistuvamme. Iso asia itsetunnolle.
Mitä jos luovutan?
Itsensä sättiminen ei varmasti ole oikea tapa silloinkaan. Mutta on hyvä pysähtyä TIEDOSTAMAAN tuo päätös luovuttamisesta. Niin usein saatamme vain ajautua pois asiasta. Syytämme kiireitä, ruuhkavuosia, ympäristöä. Ikään kuin unohdamme sen, mihin olimme sitoutuneet. Vastuu on meidän. Haluanko tehdä tilaa tälle uudelle asialle? Raivata jotain pois? Ehkäpä vietän tunnin vähemmän somessa ja ehdin Pilates tunnille?
On hyvä muistaa, että uudesta asiasta luopuminen käy helposti, koska se ei ole vielä juurtunut mieleemme ja elämäämme.
Nykypäivä ruokkii sitoutumattomuuteen
Meille on niin paljon tarjolla kaikkea ja some pitää huolen, että tiedämme siitä kaikesta. Tulee ähky, jos ei tiedosta, että kaikkea ei voi , eikä kannata kokeilla.
Huomaan Lohjalla, joka on pieni paikkakunta, kuinka tietty porukka siirtyy aina uuteen paikkaan innoissaan kokeilemaan sen tarjontaa. Ei siinä mitään pahaa, kunhan tiedostaa tuon sitoutumattomuuden, että se on tietoinen päätös eikä ajautuminen jengin mukana.
Olin juuri Joogafestareilla, jossa osallistuin yhteen kiinalaiseen liikuntatuntiin. Se kesti 60 minuuttia. Olin hämmästynyt, kuinka monta lähti kesken pois?! Hehän eivät koskaan saaneet tietää, mitä tuo kokonaisuus antoi osallistujalle. Kuinka usein nämä pois lähteneet tekevät tuon saman muussakin elämässään? Heti, kun ei miellytä, vaihda ”maisemaa”.
Haastan sinua suureen seikkailuun!
Miltä tuntuisi ajatus, että osaat linjata kehosi luut niin, että nivelet asettuvat niiden keskiasentoon ja hermosto vapautuu kuljettamaan aivojen antamat viestit lihaksille vaivatta ja oikein? Tästä seuraisi liikunnan vapaus, aineenvaihdunnan tehostuminen, mielialan kohoaminen ja kevyt olo.
Tähän me tähtäämme kaikilla tunneillamme. Tosin tie vie siihen monen turhautumisen kautta. Jokainen, joka suostuu tähän, oppii taidon huoltaa ja ohjata kehoaan toimimaan paremmin. Kukaan ei ole liian vanha, liian iso, liian heikko tms. työskentelemään näin, koska jokainen lähtee omasta kehosta ja sen olotilasta.
Mikä hienointa samalla kasvatat kykyäsi sietää epätietoisuutta ja stressiä!
”Ei hän väistä vaaroja
ei säiky jalopeuraa,
ei hän käänny takaisin,
ken tähteänsä seuraa.”
Tämä runon pätkä, jonka kirjoittajaa en edes tiedä, puhuttelee minua. Usein pysähdyn miettimään niin suurissa kuin pienissäkin asioissa ”Onko tämä minun tähteni, jota minun tulee seurata?”
