”Ennen kuin on sitoutunut, on aina epäröintiä,
tilaisuus vetäytymiseen, tehottomuutta. Kaikkiin
aloitteellisiin ja luoviin tekoihin pätee alkeellinen
totuus, ja tietämättömyys siitä tappaa
lukemattomia ideoita ja loistavia suunnitelmia:
sillä hetkellä, kun sitoutuu ehdottomasti, Sallimus
liikkuu myös. Tapahtuu kaikenlaista, josta on
apua ja joka ei muutoin olisi koskaan tapahtunut.
Kokonainen tapahtumien virta seuraa päätöstä
ja nostaa ihmisen hyväksi kaikenlaisia
ennennäkemättömiä sattumuksia, kohtauksia ja
materiaalista apua, jota kukaan ei olisi voinut
kuvitellakaan osakseen. Mitä tahansa osaat tai
haaveiletkin osaavasi, ryhdy siihen.
Rohkeudessa on neroutta, voimaa ja taikuutta.”
Goethe
Olen pohtinut, kuinka paljon voin auttaa asiakkaita sitoutumaan liikuntaan? Yleensä muutaman viikon ajan kaikilla on intoa, kun on aloittanut uuden harrastuksen. Mutta sitten tapahtuu jotain, työkiireet, lasten sairastuminen, lomamatka, mikä tahansa, mikä rikkoo rutiinin. Silloin käydään kamppailua, pidänkö kiinni hyvin alkaneesta liikunnasta vai meneekö muut asiat edelle?
OMA KOKEMUKSENI
Aloitin viime syksynä minulle todella vaikean ja haastavan asian; laulutunnit! Olen 60 vuotta kähissyt, kun on pitänyt laulaa ja ympäristö on huokaillut, että parempi olisi olla hiljaa. Olin siis todella uuden edessä, posket punaisena häpeästä lauloin ensimmäisen kerran opettajalleni. Siitä se alkoi, hiljalleen tajusin, miksi kähisen ja kuinka väärin käytän äänihuuliani ym. lauluun tarvittavia lihaksia.
Se innosti valtavasti. Mutta sitten tuli se kylmä tosi asia eteen, vain harjoittelemalla sinnikkäästi ja pitkäjänteisesti saan pysyviä muutoksia.
Muutaman viikon jälkeen tuumailin; ”Jaksanko jatkaa, olenhan tähänkin asti pärjännyt hyvin elämässä ilman laulun taitoa?!” Siinä oli hetki, jolloin minulta kysyttiin sitoutumista!
SE OLI PÄÄTÖS
En oikeastaan tiedä, mikä sai minut tekemään päätöksen, että jatkan ja teen harjoituksia säännöllisesti. Sitouduin joka päivä laulamaan 5-10 minuuttia. Sitten alkoi tapahtua, voisin sanoa ”Ihmeitä”. Itsekin yllätyin, kuinka ääneni soi ja kähinät oli poissa. Nyt ei ole mitään epäilystä jatkanko, sillä laulutuntini on viikon kohokohta.
ITSENI RINNALLA SEISOMINEN LUO ITSELUOTTAMUSTA
Olen huomannut, että tämä päätös pysyä tavoitteessani oppia laulamaan, on kohottanut valtavasti itsetuntoani. Minä näen vaivaa itseni eteen asiassa, joka on minulle tärkeä.
Voin vaan kuvitella, kuinka masentunut olisin, jos olisin lopettanut kesken. Joutuisin selittämään itselleni ja muille, kuinka kiireet veivät voiton.
MIKÄ SAA SITOUTUMAAN
Olen vakuuttunut, että säännöllinen harjoittelu sitouttaa meidät. Sen ei tarvitse viedä paljoa aikaa mutta sen pitää olla joka päiväistä. Näin siitä muodostuu rutiini ja rutiinithan palvelevat meitä. ” Varjele rutiinia niin rutiini varjelee sinua.” on hyvä sanonta.
Jos mietimme liikuntaa, taas kerran ehdotan, että otat yhden tai kaksi liikettä, joilla aloitat itsesi sitouttamisen liikkumiseen. Voisiko se olla vaikka aamulla muutama ” kyykkyyn – ylös” liike tai hartioiden pyöritys, kylkien venytys, selkärangan kierto? Jotain, mikä on helppo tehdä joka päivä, esim. aamulla.
On tutkittu, että jokaisella hyvä kuntoisella vanhuksella on joku liikuntarutiini, jota hän toistaa päivittäin. He ovat luoneet itselleen pienin jumppaohjelman. Tähän et tarvitse Personal Traineria.
Sitten, kun haluat lisätä liikuntaa ja itsesi huoltamista, voi olla hyvä hakea apua hyvin koulutetulta ohjaajalta yksityistunnilla tai ryhmässä. Kukaan muu ei voi sitoutua puolestasi. Se työ sinun on tehtävä itse.
Usein aloitamme juuri toiste päin, teemme täydellisen kuntoremontin ruokailussa, liikunnassa koko elämässä. Harva jaksaa sitä. Lähde siis pienestä liikkeelle mutta ole siinä uskollinen.
ITSENSÄ ARVOSTAMINEN JUURI NYT
Sitten vielä se ehkä vaikein asia, arvostaa itseään juuri nyt, juuri tällaisena, kun tavoite on vielä toteutumatta. Me olemme hyvin ankaria itsellemme, varsinkin ulkonäön suhteen. Kaikkien pitäisi näyttää samalta kuin Somen kauniit kiiltokuva naiset ja miehet. Olen tavannut mitä upeimpia naisia täydellisine vartaloineen mutta en ole kenenkään kuullut olevan tyytyväinen kehoonsa. Surullista.
Voisimmeko katsoa itseämme peilistä sydämellä ei pelkästään silmillä, kuten Pikku Prinssi kehottaa? Sillä silmillä ei näe kaikkea, sydämellä näkee enemmän.
